TAIDEKESKUS AHJO, SYSI -SALI: JYVÄSKYLÄN TAITEILIJASEURA

VÄRISUHTEITA
JYVÄSKYLÄN TAITEILIJASEURAN VIERAILUNÄYTTELY
21.8. - 8.9.2024, SYSI SALI

Ulla Aatinen, Nina Huisman, Asta Huutonen, Pertti Karjalainen, Ville Lehtinen, Virpi Lehto, Kristiina Lempiäinen-Traz- ka, Paula Mikkilä, Piia Myllyselkä, Kristine Nordling, Johanna Pisto, Svetlana Ruoho, Ilona Rytkönen, Reijo Veijalainen, Sonja Vectomov, Eija Voutilainen, Yukina Yamamoto

Jyväskylän Taiteilijaseuran näyttely Värisuhteita on saanut innoitteensa Jyväskylän Taidemuseossa vuonna 2022 jär- jestetystä väri-teemaisesta näyttelysarjasta. Kolmen näyttelyn kuraattorina toimi taidehistorioitsija Marjo-Riitta Simpa- nen, joka on kirjoittanut myös Jyväskylän Taiteilijaseuran historiikin (1992). Jyväskylän Taiteilijaseuraan kuuluu n. 150 jäsentä, joista Värisuhteita -näyttelyyn tarjosi teoksiaan 17 taiteilijaa. Näyttelyn kuratoivat tarjonnan pohjalta seuran taiteilijat Hannu Castrén ja Minja Revonkorpi. Revonkorven yksityisnäyttely Puutarhaunia on samaan aikaan esillä Ahjossa ja katsomiskokemuksessa juuri väri yhdistää sulavasti hänen maalauksensa Värisuhteita -näyttelyyn.

Suomalaisen väritaiteen historia palautuu viime vuosisadan alkuun ja myös keskisuomalaisen väritaiteen historia on suurin piirtein yhtä pitkä. Jonas Heiska (1873-1937) ja Carl Bengts (1876-1934) jäivät taiteilijaidentiteetiltään vaap- pumaan kansallisromattisen taiteen ja kansainvälisen jälki-impressionismin välille. Heitä nuorempi Urho Lehtinen (1887-1982) opiskeli kyllä Kultakauden taiteilijoiden johdolla, mutta jo tietoisena Septem-ryhmän ja Marraskuulaisten taiteesta. Vielä ”Picasson” ikäisenäkin hän löysi kolorismileen aiheita puutarhansa kukkeudesta. Yrjö Saarinen (1899- 1958) oli itseoppinut luonnonlahjakkuus, jonka ekspressionismille väri kaikissa tehoissaan oli sisäinen välttämättömyys. Jos aikamme taidekulttuurin lmapiiri tuntuu välillä stressaavan paineiselta, Saariselta voi edelleenkin hakea bohemian lääkettä. Se kun varovaisesti annosteltunakin nostattaa taiteilijassa luovaa itsepäisyyttä.

Jyväskylän Taiteilijaseura perustettiin vuonna 1945. Seuran piirissä tiedostettiin, että sotien aikana oli jääty jälkeen taiteen kansainvälisestä kehityksestä. Kun Keski-Suomessa ei ollut taidekoulua, seuran piirissä alettiin järjestää kesä- kursseja. Kesäkurssit Korpilahdella (1948-1957) olivat pisimmillään usean viikon mittaisia. Luonnon keskellä taiteilijat opiskelivat maisemaa maalaten modernismin tyylejä, joissa keskeistä oli näkyvän todellisuuden abstrahointi ja ajatus väristä ja värien keskinäisistä suhteista myös taideteoksen itsenäisinä elementteinä. Harvapa muistaa, että ARS61 -näyttely oli esillä myös Jyväskylässä ja sillä oli ratkaiseva vaikutus keskisuomalaisen taiteen kehitykseen. Näyttely oli kuin viime silaus ajan nuorille taiteilijoille: abstrahoinnin periaate kehittyi täyteen ei-esittävyyteen ennen kaikkea informalismin, lyyrisen abstraktismin ja kineettisen taiteen myötä ja väri hallitsi jokaista uutta -ismiä. Taiteilijaseuran perustajajäsen ja taidekriitikko Kyösti Sorjonen (1912-1996) määritteli alueen taidetta erityisesti väriä painottaen ottamalla käyttöönsä käsitteen Keskisuomalainen värimaalaus. Hän totesi, että kun astui valtakunnallisiin yhteisnäyt- telyihin, jo kaukaa näki, missä on keskisuomalaisten maalauksia.

Vastareaktio modernismia ja sitä vauhdittanutta avantgardea kohtaan syntyi myös Suomen taiteessa 1980-luvulla. Uusi taiteilijasukupolvi ei enää suostunut noudattamaan sellaista taiteilijavapautta, jossa tietty tyyli/ -ismi lopulta rajaa vapauden tiettyihin sääntöihin, joiden rikkomisesta kriitikko heristää sormeaan. Tässä jälkimodernistisessa (vrt. postmodernismi) vaiheessa taiteilijat alkoivat tietoisesti rikkoa tyylirajoja, sekoittaa tyylejä keskenään mielensä mu- kaan, ”sämplätä figuratiivista abstraktiin tai päinvastoin eivätkä he enää piitanneet jyrkästä hierarkiasta korkea- ja populaarikulttuurin välillä. Ei siis ihme että esimerkiksi modernismi karsastama aniliini alkoi esiintyä väripaletissa ja sen esiintymisestä maalauspinnassa iloitaan edelleen. Vielä vuosikymmenten jälkeenkin tällainen taiteilijan yksilöllisiin valintoihin, henkilökohtaisuuteen ja identiteettiin perustuva monimuotoisuus kukoistaa ja synnyttää kiinnostavaa kuvataidetta. Tosin enää taiteilijoiden ei tarvitse lähestyä työskentelyään erilaisten vastarektioiden kautta, vaan heille riittää vahva tunne siitä, että tämä nyt syntymässä oleva on aidointa minua.

Hannu Castrén Jyväskylän Taiteilijaseura puh.joht.